sesonkikaneja

Pääsiäiskorttitehtaan saldo: toistakymmentä korttia, yksi paperihaava ja iloinen mieli.

hiljaa ja liikkumatta!

Kolmen metrin päässä kotiovestani asuu Herra Rusakko. Aika usein me törmätään toisiimme mennessä taikka tullessa koteihimme. Herra Rusakko yleensä pelästyy, ehkä luulee joutuvansa pataan, ja jämähtää liikkumatta paikoilleen. Joskus niin käy jopa kesken loikan (no ei se nyt sentään levitoi, mutta siis ponnistaessaan tarkoitin). Se kuvittelee, että en näe sitä jos se on liikkumatta. Ehkä jossain korkeassa ruohikossa niin olisikin. Mutta kun tasapainottelee kahdella käpälällä keskellä pihalaattaa, ei ole kovin huomaamaton. Huvittavan näköinen kylläkin. Jännä tuo eläinten suojeluvaisto! 

En kyllä ole sen kummoisempi eläin itsekään, sillä välillä minäkin jämähdän uusissa tai muuten jännittävissä tilanteissa. Ja myöhemmin kiroan, että olisi pitänyt toimia niin tai näin. Niin, että turha tässä on rusakolle nauraa. Olen taatusti näyttänyt erinäisissä puhetilaisuuksissa vähintään yhtä hullunkuriselta kuin Herra Rusakko minun pihalaatallani. Yritän joutua noihin tilanteisiin useammin siinä toivossa että rutiini auttaisi. Noh, varsinaista rutiinia minulla ei vielä ole, mutta enemmän kokemusta ja vähemmän noloja tilanteita. Aina silloin tällöin silti vielä käy "rusakot".

Olisikohan tuo pitkäkorvakin tehnyt pesänsä talon kylkeen samasta syystä? Noh, eipä varmaan. Mutta tänään ei sillekään sattunut kauhistuttavia tilanteita. Tai melkein sattunut. Herra Rusakko istuskeli kotinsa edessä vartiossa - ja minä häiritsin ottamalla siitä kökkölaatuisen kuvan:

kädet savessa

Lisää harrastusjuttuja. Olin eilen kurssilla, enkä tietenkään ollut muistanut miettiä mitään aihetta valmiiksi. Eksyin sitten savityön pariin, ex tempore!

Kyseessä oli elämäni neljäs savihomma. Ensimmäiset kaksi taisin tehdä seiskalla, yläasteella: jonkinlaisen munkin (ei syötävä munkki, vaan luostariheebo kaapuineen, koska en jaksanut askarrella ukolle jalkoja..) ja kanin (en muista miksi). Viime syksynä tein tällä samaisella kurssilla puutarhahirviön,joka vielä odottelee lasitusta. Nyt, neljäntenä, syntyi mikäs muukaan kuin hevonen. Olen ajan hermolla. Onhan hevonen muutenkin ollut aika pop viime aikoina. Ajattelin, että turvallisinta olisi tehdä turvallaan / makuullaan oleva koni, sillä  vähemmillä ulokkeilla työ voi selvitä uunituksesta paremmin. Jää nähtäväksi.

Savityössä parasta on sen aloittaminen. Otetaan savimöykky ja paiskotaan sitä muutama kerta lattiaan. Tämä on sitten niiiin kivaa että unohtaa lopettaa. Savea heitellessä hermo lepää, stressi häviää ja samalla häviää myös ilmakuplat savesta. Joka siis on koko homman juju. Itse muovailukin on melko antoisaa, mutta endorfiinia ei kyllä erity samalla tahdilla, kuin esimerkiksi taannoin kokeillussa munanhuovutuksessa.

Virheistä oppii. Sen jälkeen, kun olet hiki otsalla nähnyt vaivaa, jotta ponin korvat olisivat söpösti höröllään ja saanut harjan jouhikiehkurat paikoilleen, muistatkin että työ piti kovertaa pohjasta ontoksi. Tämä vaihe olisi hirveästi helpompaa tehdä siinä vaiheessa, kun kaikki pystyssä pojottavat pienet detaljit eivät vielä ole paikallaan. Jos kuitenkin koverrus unohtuu, paperimytystä saa ihan näppärän tuen työn alle, jottei koko komeus litisty. Sitten voikin hengähtää ja ihmetellä työnsä tuloksia.

Hevoseni on enää uunia vailla valmis (Äläkä mieti sitä hampurilaista nyt, hyi!). Ja ehkä maalia vailla. Lopuksi pitää miettiä, kelle työn lahjoittaisi. En nimittäin ole sitä sorttia, että keräilisin hyllyille savieläimiä.

voihan muna

Pääsiäistä odotellessa pidimme porukalla huovutuspajan, jossa tarkoitus oli tehdä värikkäitä pääsiäismunia. Huovutuksen lomassa käyty keskustelu oli melkoisen lennokasta... Epäiltiin muun muassa että pojat olivat ymmärtäneet koko munanhuovutuskonseptin jotenkin väärin, sillä heitä ei ensin pöydän ääressä näkynyt.


Munia pistellessä oli siis aavistuksen hankalaa pysyä vakavana. Keskittymisen herpaantumisesta tulikin oitis rankaisu, kun neula osui sormeen styroxmunan sijaan. Suuremmalta verenvuodatukselta kuitenkin säästyttiin.

Yllättävän hauskaa ja terapeuttista puuhaa oli tämä, joten suosittelen lämpimästi!

nokan koputtamista

Taas oli käyty takapihan ovella kyttäyskeikalla. Onneksi jalanjäljet ovat tunnistettavat ja kohtuu pienet, joten ei tarvitse mitään vakavampaa epäillä. Kuten vaikkapa hiipparia, hiipparimurtovarasta tai hiipparinaapuria. Se on taas se sama kukko.

Ei, en ole ruokkinut sitä eikä mulla ei ole kasvimaata eikä edes mitään sipulikukkia joita se tykkäisi penkoa. Sen sijaan tuo kultakurkku käy oven takana, kyttää muutaman minuutin sisälle, koputtaa, paskoo terassille, raakkuu ja tepastelee sitten pois. (Tai tulee jahdatuksi pois, esim jonkun haravaa heiluttelevan ärsyyntyneen asukin toimesta. Kröh.) Asun fasaanin akvaariossa. Tai sitten se vain peilailee itseään.

Oli miten oli. Pikku hiljaa alkaa olla mitta täysi. Olen suunnitellut jättäväni oven auki ja asettelevani lattialle viljavanan aina keittiöön ja avoimeen uuniin asti. Luukku kiinni ja paistumaan! Mutta ei se kai ole realistinen tapa kokata fasaania. Lintukoirakin minulla käy säännöllisesti kylässä. Mutta ilmeisesti pahanilman lintu tietää koiran vain kyläilevän, ja piileksii ne ajat puun oksalla tai missä lienee.

Kokeilin myös kaikenmaailman pahvikuvia ja cd-levyjen virittelyä ikkunaan. Ei auttanut. Jahka kevät tulee, kylvetän tyypin Super Soakerilla ja sitten nähdään ketä naurattaa! Saattaahan se sitten tuoda kaveritkin kylvylle. Huoks. Noh ainakin vesipyssyllä osuu aika kauas, joten jospa ei tarvitsisi enää juosta harava ojossa pitkin pihaa. Nyt pakkasilla en kehtaa kumminkaan jäädyttää sen perssulkia. Joku roti tässäkin touhussa.

rantamuotia

Olin viime viikonloppuna kylässä ja perheen tyttö juoksi jo ovensuuhun esittelemään uusinta leluaan - merenneito-Barbieta. Olohuoneessa pyöri samaisen hahmon elokuvaversio ja siinä sivussa siskokset parin Barbien kanssa. Siitä yhdestä ainoasta pyrstöllisestä meinasi tulla riitaa tyttöjen kesken.

Näppäränä tätinä väsäsin heille toisen kalanaisen, huivinkappaleesta ja kuminauhoista. Siinä samalla sain idean. Tällaisen pyrstökostyyminhan voisi varmaan virkata! Sitten se olisi helpompi pukea - ja riisua kun Barbiella on taas asiaa pinnan yläpuolelle. Ongelma siinä lelukaupan muovisessa kalanhännässä oli, ettei sen alta paljastunut jalkoja, eikä se ollut kovin joustavakaan.

Noh, sain yhden vähemmän peleissä mukana olleen nuken lainaan, malliksi tulevaa kalanhäntää sovittamaan, ja luomus syntyikin jo parissa illassa. Tarvittiin vain pieni rulla hopealankaa ja kourallinen paljetteja. Niin ja vihreää koristenauhaa yläosaa varten (säädyllisyys ennen kaikkea!).