Kyseessä oli elämäni neljäs savihomma. Ensimmäiset kaksi taisin tehdä seiskalla, yläasteella: jonkinlaisen munkin (ei syötävä munkki, vaan luostariheebo kaapuineen, koska en jaksanut askarrella ukolle jalkoja..) ja kanin (en muista miksi). Viime syksynä tein tällä samaisella kurssilla puutarhahirviön,joka vielä odottelee lasitusta. Nyt, neljäntenä, syntyi mikäs muukaan kuin hevonen. Olen ajan hermolla. Onhan hevonen muutenkin ollut aika pop viime aikoina. Ajattelin, että turvallisinta olisi tehdä turvallaan / makuullaan oleva koni, sillä vähemmillä ulokkeilla työ voi selvitä uunituksesta paremmin. Jää nähtäväksi.
Savityössä parasta on sen aloittaminen. Otetaan savimöykky ja paiskotaan sitä muutama kerta lattiaan. Tämä on sitten niiiin kivaa että unohtaa lopettaa. Savea heitellessä hermo lepää, stressi häviää ja samalla häviää myös ilmakuplat savesta. Joka siis on koko homman juju. Itse muovailukin on melko antoisaa, mutta endorfiinia ei kyllä erity samalla tahdilla, kuin esimerkiksi taannoin kokeillussa munanhuovutuksessa.
Virheistä oppii. Sen jälkeen, kun olet hiki otsalla nähnyt vaivaa, jotta ponin korvat olisivat söpösti höröllään ja saanut harjan jouhikiehkurat paikoilleen, muistatkin että työ piti kovertaa pohjasta ontoksi. Tämä vaihe olisi hirveästi helpompaa tehdä siinä vaiheessa, kun kaikki pystyssä pojottavat pienet detaljit eivät vielä ole paikallaan. Jos kuitenkin koverrus unohtuu, paperimytystä saa ihan näppärän tuen työn alle, jottei koko komeus litisty. Sitten voikin hengähtää ja ihmetellä työnsä tuloksia.
Hevoseni on enää uunia vailla valmis (Äläkä mieti sitä hampurilaista nyt, hyi!). Ja ehkä maalia vailla. Lopuksi pitää miettiä, kelle työn lahjoittaisi. En nimittäin ole sitä sorttia, että keräilisin hyllyille savieläimiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti